Tänään on Jonnalla viimeinen päivä oppivelvollisuutta jäljellä. Edessä enää kevätjuhla ja todistusten jako. Nyt on paketissa yhdeksän "pakollista" opiskeluvuotta. Ajatteli , että Jonnan kohdalla tämä päivä olisi merkitykseltään supermahtava, ylihieno päivä, jota on hartaudella odotettu. Toisin kävi...

Jonna heräsi ajoissa ja alkoi laittautua juhlia varten. Suski-kaverikin saapui jo klo 7.30 kaveriksi laittautumiseen. Kohta alkoi Jonnan huoneesta kuulua tasaista pulinaa ja oven avautuessa sankka parfyymi-hiuslakka pilvi pöllähti huoneesta ulos. Juuri kun oli lähdön aika, kirkaisi Jonna kauhuissaan:

- apua, missä on mun bilsan kirja. Se pitää palauttaa!

Onneksi kirja löytyi hetkessä ja tytöt pääsivät lähtemään bussipysäkille. Jonkin ajan kuluttua tyttöpari pyyhältää takaisin pysäkiltä ja Jonna huutelee jo ulkona Äitii!!!

- tota sun pitäis  viedä meidät, kun katsoin väärin aikataulun. Nyt onkin lauantai ja bussi meni just nenän edestä.

Autossa istui kaksi hiljaista tyttöä. Jonna rikkoi viimein hiljaisuuden:

- äiti, mitä jos mä en pääse lukioon? Mä tajusin vasta nyt, että sinne katsotaan lukuaineiden keskiarvo. Mä vaan mietin et mitä mä sit teen?

Jonnan kasvoilla oli pelokas ja ahdistunut ilme.

Mieleni sopukoissa alkoi sekunnissa virrata melkoinen tsunami! Tekisi mieleni karjua suoraa kurkkua: olenko joskus ehkä puhunut tästä tilanteesta! Olenko joskus kehottanut lukemaan paremmin kokeisiin, tsemppaamaan nyt viimeisenä vuotena! Olenko...olenko .....OLEN!

Äidiksi kasvamisen polulla on tässä kohtaa minulla todellinen haaste ja kipeä paikka. Ylitunnollisena, entisenä hikarina ja hikkenä, itseltään paljon vaativana minun on tosi vaikea käsittää ja hyväksyä se, että joillekin 7 on arvosanana samanveroinen kuin minulle aikanaan 9 ja 10.

Kuulen kuitenkin oman ääneni vastaavan tasaisella ja kannustavalla äänensävyllä:

- no, sitten voit vaikka mennä kymppiluokalle korottamaan numeroita ja pyrkiä lukioon ensi vuonna, jos haluat lukioon mennä.

Minun tehtävänäni äitinä on valaa uskoa ja luottamusta tulevaan. Muokata oma huoleni ja ahdistukseni tueksi lapselleni ylä ja alamäkiin. Tämä viimeinen oppivelvollisuuden päivä ei ole lapsille ainoastaan vapautta, riemua ja juhlaa. Se on myös iso hyppy johonkin, totuuden hetki tulevaan.