Olen haaveillut omasta koirasta koko pienen ikäni. Vanhempani eivät minulle koiraa koskaan suoneet. Järkisyystä=allergia. Nyt, omien lasteni kasvettua siihen ikään, etteivät enää tarvitse minua kokopäiväisesti, jäi hoivatarve-varastooni iso tyhjiö, jonka täytin, allergiaakin uhmaten, koiranpennulla.

Datte, kääpiösnautseri saapui kotiimme maaliskuussa 2008 seitsemän viikon ikäisenä. Voi sitä ihmetystä, pieni harmaa nyytti, joka kävelee, nukkuu, syö, leikkii sekä pissaakin oikeasti ..ja ihan ilman pattereita! Olin myyty!

Daten tuloa edelsi tietysti perhekeskustelu, jossa tiedusteltiin jokaisen mielipidettä koiran hankinnasta. Se meni jotakuinkin näin:

Minä ja Mieheni:

 - löysin sattumalta vanhan tuttuni nettisivut ja olin häneen yhteydessä. Hän kasvattaa kääpiösnautsereita ja  tarjosi meille koiranpentua sijoitussopimuksella.

- hoitokoira riittää, ei oteta omaa! Ja sitten tulee niskaan pitkä kiukkuinen saarna koirien tuomista vastuista ja haitoista.

- seuraavana päivänä: tiedän, että et halua omaa koiraa, mutta minä olen valmis hoitamaan sen. En tietenkään ota pentua, jos sinä olet vastaan. Mutta muistathan, että olet itsekin vuosien varrella vaihtanut useasti autoa mieltymyksiesi mukaan. Nyt olisi minun vuoroni toteuttaa yksi haaveeni...(lisänä vienoja katseita sekä helliä suukkoja ja halauksia)

- noo, voihan sen nyt sitten ottaa. Naiselliset keinot tepsivät taasen :)

Minä ja Jonna:

- ajattelin, että otettaisi koiranpentu meille. Olen ajatellut kääpiösnautseria.

- (tuijottaa tiiviisti tietsikan näyttöä) Joo, voidaan ottaa, mutta minä haluan vain saksanpaimenkoiran tai huskyn. Ei mitään partasuukoiraa - Jonna jatkaa nettisurffailuaan..

Minä ja Sami

- Koiranpennun ajattelin meille ottaa, sellaisen kääpiösnautserin.

- ( kääntää laiskasti päänsä keskeltä pleikan sotatannerta) Mä haluun kissan.

Näin oli sitten perhekeskustelu käyty. Selväksi tuli se, että minä ja vain minä olen meillä se henkeen ja vereen koiraihminen. Lähdin sitten yksin tutustumaan pentuun.