Siirillä on tullut tavaksi herättää minut heittäytymällä päälleni makaamaan, riippumatta siitä missä asennossa satun nukkumaan. Siiri toimii herätyskellon täsmällisyydellä. Niin taas sunnuntaiaamuna, juuri ennen kahdeksaa, heräsin siihen, että kuusi kiloa koiraa lösähti rintani päälle. Hetken selvitettyäni ajatuksiani, päätin lähteä käyttämään koirat aamupissalla. Tarkoituksenani oli palata lakanoiden väliin lenkin tehtyäni ja ruokittuani koirat.

Ulkona oli vielä pimeää. Lämpötila oli reilusti plussan puolella, joten kaikki se lumi mitä oli ollut, oli nyt muuttunut liukkaaksi jäämatoksi. Yritin etsiä itselleni kulkuväylää, mistä pääsisin kulkemaan liukastelematta. Pimeällä metsätiellä, en huomannut, että edessä oli tulossa laakea notkelma. Notkelma oli erityisen jäinen. Minä tietenkin kävelin suoraan notkelmaan ja seuraavassa hetkessä löysin itseni rähmällään maassa makaamassa. Iskin samalla polveni pahasti jäähän. Kova kipu salpasi hengitykseni ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Tuntui aivan kuin olisi taju menossa. Hengittelin syvään ja kampesin itseäni ylös maasta. Nojailin hetken aikaa läheiseen mäntyyn ja painoin päätäni alaspäin, jotta en pyörtyisi. Jonkin aikaa nojailtuani, lähdin ontuen köpöttelemään kohti kotia.

Datte säikähti kaatumistani ja kiirehti luokseni ihmettelemään, mikä minulle tuli. Se vinkui huolestunena ja nuoli käsiäni. Kun Datte huomasi, että jään puun viereen kyykistelemään, se tuli viereeni seisomaan, niin lähelle kuin vain pääsi. Kömmittyäni ylös maasta huomasin, että Siiriä ei näkynyt missään. Onneksi minulla oli pysynyt molemmat fleksit kädessäni, joten Siiri ei voinut olla kuin kahdeksan metrin päässä korkeintaan. Aloin seurata fleksin narua ja kohtahan Siiri jo löytyikin kahden kuusen takaa. Siellä se seisoi keskellä lintujen ruokintapaikkaa ja veteli onnellisena polakkaa poskeensa. Ei taida tulla Siiristä pelastuskoiraa!