Minulle on siunaantunut jostain ylenmäärin kilpailuviettiä, halukkuutta haasteiden ottoon, voitontahtoa ja peräänantamattomuutta. Olen henkeen ja vereen urheiluihminen. Nuoruudessani oli aivan sama mikä laji oli kyseessä niin minä olin etunenässä menossa. Olin kuin keppihullu koira ja rynnistin liikuntatunneilla pallon, kiekon, sulan tms. perään välittämättä siitä lensikö joku taklauksestani vai jäikö alleni. Alaluokilla opettaja otti minut välillä jäähylle, jotta toisetkin olisivat pystyneet tekemään koreja tai maaleja. Yläluokilla jotkut oppilaat kieltäytyivät pelaamasta kanssani sählyä, koska talloin kuulema varpaat ja huidoin mailalla nilkkoihin. Harrastin vapaa-aikanani monet vuodet lentopalloa ja ratsastus oli myös minulle mieluisaa. Oma urheilu jäi nuoruusvuosien jälkeen kuitenkin pikkuhiljaa taakse, kun muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Nykyisin olen enää aktiivinen penkkiurheilija. Voitontahto ja kilpailuvietti elävät minussa kuitenkin edelleen. Niiden kanssa olen yrittänyt tasapainoilla kannustaessani omia lapsiani heidän harrastuksissaan.

Sami on harrastanut liikuntaa ja urheilua hyvin nuoresta asti. Jääkiekko vei lopulta voiton muista lajeista ja Sami keskittyi siihen. Jääkiekko on kiitollinen laji siinä mielessä, että me vanhemmatkin voimme "osallistua" siihen. Lätkäkassit ja mailat sekä jäähallien sijainnit vaativat  autokuskia. Minulle kuskina olo ei ole koskaan ollut kynnyskysymys. Olenhan päässyt katsomaan treenejä ja pelejä mielin määrin. Kaukalon laidalla pelejä katsellessani sytyin ja pääsin purkamaan omaa latautunutta intoani. Olin välillä tosi täpinöissä enkä edes tajunnut karjuvani täyteen ääneen " ota se", "päälle", "mähelö", "tee jotain, liiku", "hyvä pojat". Monet kerrat tuskailin mielessäni, kun Sami ei mielstäni juurikaan taklaillut, ollut tarpeeksi röyhkeä tai riittävästi halunnut kiekkoa itselleen. Omat adrenaliinini olivat huipussaan ja olisin halunnut hypätä itse kaukaloon peliin mukaan. Autossa kotimatkalla minun oli tosi vaikea olla antamatta "hyviä" ohjeitani. Vuosien myötä, tekniikan ja taitojen karttuessa aloin kuitenkin tunnistaa Samin pelissä tuttuja piirteitä. Oli tullut lisää uhoa, peräänantamattomuutta ja voitontahtoa. Perintö oli siirtynyt sittenkin. En ole enää nykyisin käynyt katsomassa Samin pelejä miesten v-divari sarjassa, vaikka mieleni toki tekisikin. Äiti tuskin on enää se, jota Samin iässä kaukalon laidalle halutaan huutelemaan. Harmi.

Jonnallekin on urheilu ollut aina mieluisaa. Omaksi lajiksi valikoitui seitsemän vuotta sitten koripallo. Koripallon ohella on ollut myös jalkapalloa, kuntonyrkkeilyä ja nyt tanssi. Jonnan mukana olen joutunut itse käymään kovimman koulun siitä, että vanhempana olen tukemassa enkä lyttäämässä lastani hänen harrastuksessaan. Jonnan myötä olen joutunut oppimaan, että urheilua voi harrastaa myös kunnon vuoksi, ilman ylenmääräistä uhoa ja voitontahtoa. Jonna harrastaa, käy treeneissä ja peleissä, mutta ilman kovaa sielun paloa asiaan. Pelikin tai treenit saattaa jäädä väliin, jos siltä tuntuu. Se on minulle aivan käsittämätöntä. Mikään yllätys ei ollut sekään, että Jonna muutama viikko sitten sanoi harkitsevansa koripallon lopettamista. Tanssi on alkanut vetää enemmän puoleensa ja sitä hän haluaisi lisätä viikkoonsa. Tosin koripallon lopetus seitsemän vuoden jälkeen ei ole mikään helppo asia Jonnalle. Onhan hän toki lajista pitänyt. Valmentajakin pyysi Jonnaa vielä harkitsemaan asiaa, ei soisi tytön lopettavan - en minäkään.